Naim

Tuossa aikaisemmin vähän uhosinkin jo, että olisinko minä mahdollisesti Naim-mies. No nyt päätin ottaa siitä selvän ja hommasin kyseisen lafkan vermeet.
Naim Audio on siis englantilainen pitkän linjan perinteikäs hifi-elektroniikan valmistaja. Heidän laitteissaan kompromisseja musiikin kustannuksella ei juurikaan tavata. Laitteet ovat siis hyvin pelkistettyjä ja mitään ylimääräistä turhaa ei ole lisätty signaalitien tukkeeksi. Samalla laitteen pelkistetty musta-laatikkomainen ulkomuoto ja vihreällä taustavalolla hehkuva tyylikäs logo keskellä konetta viehättää helposti silmää ja ehkäpä puolisonkin silmää, joten ajoittain vaikea WAF-ilmiökin saatetaan voittaa tässä ;).
Se, että tavallinen kuluttaja tuskin on ikinä kuullutkaan Naim-merkistä, johtuu merkin hintatasosta, mikä ylittää varmasti monen käsityksen musavermeiden "hyväksytystä" hintatasosta. Kuitenkin jos oikeasti tykkäät kuunnella musiikkia enemmänkin ja haluat saada siitä enemmän/kaikki irti, ei esim. 1000-2000e (noin aluksi) vaikka vuodessa nyt niin paha sijoitus ole, jos rupeat vaikka laskeskelemaan tunteja vuodessa kuinka paljon tulee kuunneltua. Itse kuuntelen varmaan n. 4h vähintään musiikkia päivässä, että siitä sitten laskemaan tuntihintaa...

Itse hommasin Naimin 'entry levelin', vaikkei sanan varsinaisessa merkityksessä, integroidun stereovahvistimen Naim Nait 5i (5i-2) ja cd-soittimen Naim CD5i. Hyväkuntoisina käytettyinä molemmat. Kyllä, nämä ovat erittäin haluttua tavaraa käytettyjen laitteiden toreilla (vaikkakin harvinaisia), sillä hintataso on huomattavasti uutta huokeampi, mutta silti vakiintunut. Eli jos haluan päästä näistä eroon, saan aika satavarmasti omani takaisin. Useimmissa tapauksissa näistä halutaan päästä eroon vain siinä tapauksessa, kun halutaan kiivetä taas yksi askel ylemmäs Naim-portaassa ja myydän vanhat pois jaloista. Ainahan jonkun on myös aivan pakko saada se uusin uusi verme itselleen heti.
Sanotaan nyt vielä, että Naim huoltaa edelleen vaikka ensimmäisen ikinä tehdyn laitteensa, millaista ei enää hirveästi markkinoilla nähdä. Maine on siis heille kaikki kaikessa, mikä onkin pienen hifimerkin elinehto.

Naimin laitteiden synergiat toimivat yleisesti tiedettäen parhaiten keskenään, käyttäen vielä Naimin omia kaapeleita, kaiutinpiuhoja, ulkoisia virtalähteitä, sukkia, lippiksiä ym.. Mutta leikki kuitenkin sikseen. Esimerkiksi CD-laite yhdistetään vahvistimeen Naimin yhdellä (tukevalla) din-johdolla, jolloin molemmista laitteista tulee käytännössä yksi komponentti ja maadoitus tapahtuu vain cd-soittimessa. Toki ne voidaan yhdistää yleisemmin käytetyillä rca-johdoilla, mutta yhtä hyvään lopputulokseen ei tällöin päästä. Ohjeissa myös suositellaan vahvasti käyttämään Naimin omaa Naca5-kaiutinpiuhaa, että päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tämä toki saattaa kuulostaa hirveältä kotiinpäin vetämiseltä, mutta ympäri netin foorumeita selatessa ihmiset ovat lähes yhteen ääneen todenneet, että näin se vain on. Helpottaahan se kuluttajaakin, kun ei tarvitse miettiä, mitä piuhaa sitä nyt tarvitsisi hankkia. Piuha maksaa 15e/m, eli ei siinä nyt onneksi hirveästi köyhtymään pääse.
Jottei kuitenkaan harrastaminen loppuisi kuin seinään, kaiuttimet on itse löydettävä, vaikka toki suosituksia aina löytää.

Itselläni on siis vieläkin tanskalaisen Dynaudion 2000-luvun alkupuolelta olevat Audience 42 - kajarit, mitkä näyttää ulkoapäin säälittäviltä pikkupihisijöiltä, mutta kun aletaan syöttää musiikkia kaapeleita pitkin pöntöille, niin takaan, että ainakin hämmästyt ja mietit, että mitä juuri tapahtui. Ja vielä varmemmin, jos sitä musiikkia syötetään Naimien kautta: sillä juuri näin minullekin kävi. Luulin jo tuntevani Dynaudiot, mutta ehei, nythän ne vasta henkiin heräsi.
Kaiuttimet on suht' vaikea kuorma vahvistimelle (8ohm) ja Naitin nimellisteho on "vain" 50W per kanava. Silti volume-potikka asennossa klo 10:00 on jo "kovaa" monen mielestä. Kerrostaloympäristössä en yli 11:00 viitsi enää edes mennä (ilman häätöpelkoa). Edellisen Pioneerin "100W per kanava" taisivatkin osoittautua suurimmilta osin hattivateiksi.

CD 5i on pelkistetyn näköinen, eikä etupaneelista löydy kuin 4 nappulaa. Play, stop, next ja prev. Toki kaukosäätimestä löytyy sitten lisää. CD-soitinta ja vahvistinta ohjataan samasta kaukosta. Ulospäin sivulle avautuva jykevä levykelkka avataan ihan itse karvaisilla kätösillä. Magneettinen "klamppi" poistetaan, laitetaan levy paikalleen ja "klamppi" pistetään takaisin. "Klamppi" pitää levyn tukevasti paikallaan toiston aikana, sekä hiljentää melua. Ainoa vaikeus on välillä muistaa laittaa se takaisin levyä vaihdettaessa...
Digitaalinen näyttö on, kuten Naimit on, pelkistetty. Siitä näkyy kerralla vain raitanumero, tai vaihtoehtoisesti kuluva kestoaika tai kokonaan pimeänä. Takana on vain DIN-johdon ja rca-piuhojen ulostulot (sekä virtajohdon paikka luonnollisesti).
Virta kytketään myös takaa manuaalisesti keinuvivulla, eikä kaukosäätimellä pysty laitetta sulkemaan. Tämä ei suinkaan ole mikään suunnitteluvirhe. Naimit on tarkoitus pitää aina päällä, sillä äänentoisto on parhaimmillaan laitteen komponenttien ollessa lämpimiä. Tämä on ihan ohjeissa kerrottu seikka. Virrankulutus on kuitenkin niin pientä, ettei sähkölasku tämän takia juuri kasva. Käyttöliittymä on ihan kätevä pienen tottumisen jälkeen, eikä valitettavaa juurikaan ole.

Nait 5i :ssä on 5:lle eri lähteelle kytkentämahdollisuus. 4 sisääntuloa löytyy takaa, mille on myös omat valintanappulansa. Tässä päivitetyssä i -versiossa aiempaan i - versioon nähden on myös edessä pieni huomaamaton 3,5mm reikä mp3-soitinta varten, mikä kytkeytyy päälle automaattisesti siihen jotain kytkettäessä. i --> i tehdyt päivitykset on luonnollisesti eniten kuorten sisällä tapahtuvaa. Äänentasoa voi säätää joko käsin laitteesta, tai kaukosäätimestä erittäin hienovaraisesti/suurellakin askeleella. Yöllä varsinkin arvostaa hienovaraista kaukosäätöä. Mitään basso/treble-säätöjä ei ole, sillä ääni on säädetty jo valmiiksi kohdilleen.

No millainen se ääni Naimissa sitten oikein on?? -Koukuttava, voisi olla aika hyvä vastaus tuohon kysymykseen.
Hifissähän perimmillään haetaan luonnonmukaisuutta toistoon, eli toisinsanoen live-meininkiä. Jos ikinä olet live-musiikkia kuullut, niin tiedät, että yksi musiikin suurimpia koukkuja on yksinkertaisesti sen rytmi ja rumpujen & minkä vaan soittimen iskeminen tahdissa, kuulijalle välittyen musiikin rytmin tunteminen rintakehässä miellyttävänä paineena ja tanssijalan vipattamisena & ilmakitarakäden heilumisena. Tunnetta.
Moni äänentoistovehje keskittyy vain äänensävyyn, mikä on toki tärkeä elementti myös, mutta ei yksinään tee musiikkia, niin kuin se live-esityksistä tunnetaan.
Toinen tärkeä ominaisuus musiikissa on soitinten suhde toisiinsa ja niiden kuuleminen yhdessä, mutta samaan aikaa erikseen. On hyvä erottaa soitinten äänet toisistaan, mutta jos mennään liian analyyttiselle tielle, unohdetaan taas se musiikki ja keskitytään yksittäisiin ääniin, vaikka musiikki on kokonaisuus.

Naim keskittyy äänentoistossa eniten juuri rytmiin, eli rummut äänitteillä todella herää henkiin, kuten myös bassolinjat. Dynaudiot on hyvin dynaamiset kaiuttimet, eli nämä menevät käsi kädessä täydellisesti. Toiseksi yksityiskohtia & erottelevuutta on juuri sen verran, että pystyt bongaamaan kaikki soittimet vaivatta, mutta pääkeskittyminen säilyy silti kokonaisuudessa.
Äänensävy on melko neutraali, eli soittimet kuulostavat itseltään.
Äänikuva on eteenpäintyöntyvä, eli ääni muodostuu kaiuttimien eteen huoneeseen ja laajasti sivuille.

On ollut taas pirun mukavaa kahlata levyhyllyä läpi ja kuunnella kaikkea mahdollista, saaden siitä irti paljon enemmän kuin ennen.
Muuten olen pirun tyytyväinen tämän hetkiseen tilaan, mutta hieman isommat Dynaudiot houkuttelisi vielä. Sen alimman rutistuksen kun vielä saisi basso-osastola irti, niin avot. Niin ja voisi ne Naimin kaiutinpiuhat vielä hommata ja kuulla se ero ihan itse, jos sellaista on. Tietenkin näin Spotify-aikana pitäisi vielä hommata erillinen laadukas DAC (digitaalinen ääni analogiseksi) hoitamaan ääni tietokoneelta vahvistimelle.

Olen astunut Naim-suohon, enkä oikeastaan edes tahdo pois sieltä, ainakaan ihan heti. Suosittelen kaikille musiikin ystäville tutustumista merkkiin.

Joe Bonamassa - Dust Bowl (2011)

Kuten varmasti monelle muullekin, Joe Bonamassa tuli minulle tutuksi Sam Brownin 'Stop!' - kipaleen mainiosta bluescoveroinnista. Mies on tämän hetken kuumimpia nimiä bluesin saralla ja kitara antautuu hänen sormissaan aivan totaalisen täysin. Hienoa soittamista, missä on imetty vaikutteita mm. Eric Johnsonilta (jonkin verrankin..) ja monelta muulta blueskitaroinnin taitajalta.
Aikaisemmat levyt ovat koostuneet sekoituksesta omia biisejä ja lainoja, kuten siis tuore Dust Bowl:kin. Omia kappaleita löytyy silti enemmän.
Olen siitä seikasta ilahtunut, että esim. Radio Rockilla on soitettu tätä uutukaista ja ehkä jotkut nuoremmatkin veikkoset saattavat löytää bluesin, vaikkakin sitten puolitietämättään.
Bonamassa soittaa myös rokimmassa Black Country Communionissa. Laulajana kyseisessä pumpussa entinen Deep Purple basisti & laulaja Glenn Hughes, kuka sattuu vierailemaan myös Dust Bowlissa raidalla 'Heartbreaker'.

Levy lähtee käyntiin jopa pienet kylmät väreet antavalla 'Slow Train'-kappaleen introlla, missä bändi matkii erittäin taitavasti vanhan höyryjunan hidasta käyntiin lähtemistä - ja näin myös kappale lähtee käyntiin. Levyllä on musiikillisena teemana levyn kannen mukainen karu aavikkoinen maisema ja villin lännen tapa tai tule tapetuksi - meininki. Toisin sanoen asennetta on ehkä hitusen enemmän kuin parissa edellisessä, hieman löysähkön kokonaisuuden omaavassa pitkäsoitossa. Tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan levy on rautaa alusta loppuun.

Musiikki pysyy pitkälti perinteikkäässä bluesin poljennossa, vaikka Bonamassa tuo tyyliin kyllä oman kosketuksensa. Laulajana ehkä hieman ristiriitainen, mielipiteitä jakava, mutta menettelee. Valkoinen poju New Yorkista :), mutta sehän ei hidasta menoa, päinvastoin vain lisää kaasua. Kappaleita on turha alkaa tässä erittelemään, sillä vähänkään blues rockia kuunnellut tietää kyllä mitä tuleman pitää. Vierailijat piristävät mukavasti levyä ja varsinkin John Hiatt vokaaleissa ja kitaroiva Vince Gill kolmosraidassa 'Tennessee Plates', mistä ei meininki lopu kesken edes kappaleen päätyttyä.
Hienot hitarit löytyy myös (tietenkin), missä kuullaan taas tarkemmin Bonamassan samalla aikaa hyvin teknistä, mutta silti tunteikasta soittoa.
Levyllä ei heikkoa lenkkiä juuri löydy ja onkin lähes kympin arvoinen suoritus. Bonamassan lauluääni vaan ei kuitenkaan ihan täysin vielä kanna ja kuulostaa välillä vähän liiankin puhtoiselta. Antaisi vaan mennä täysillä... Tuotanto on luonnollisesti huippuluokkaa.

Pisteet:


Musiikki 9/10

Tuotanto 9/10

Arckanum - Sviga Læ (2010)

En ole tältä ruotsalaiselta yhden miehen, eli Johan "Shamaatae" Lahgerin projektilta muuta oikeastaan kuunnellut, kuin vuonna 2009 julkaistua ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ - julkaisua. Kyseinen levy on täyttä rautaa lähes alusta loppuun, joten jotain samankaltaista toivoisi tältäkin levyltä.
Arckanumin musiikki on black metallia hienoisilla thrash ja death-vaikuitteilla, mistä löytyy sopivasti melodioita, mutta tunnelma on kuitenkin kylmän kolkko läpi kappaleiden. Laulukielenä käytetään muinaisnorjaa, mitä nykyisin puhutuista kielistä islanti eniten muistuttaa. Aiheena sanoituksissa on luonnollisesti viikinkimytologiat, kaaos, sekä anti-kosminen satanismi.

Kuten ruotsalaisen Amon Amarthin uusin lätty Surtur Rising, myös Arckanumin Sviga Læ on kunnianosoitus Surtrille, tulimaan (Múspellzheim) hallitsijalle ja jättiläiselle. Sanoituksista ei valitettavasti hirveästi ota selkoa, kun en muinaisnorjaa ymmärrä. Nykyistä kylläkin vähän, muttei auta...

Ensimmäinen asia, minkä huomaa levyä kuunnellessa on sen melko orgaanisen luonnollinen ja dynaaminen tuotanto. Tai, no niin dynaamista kuin metallimusiikki nyt voi edes olla... Soundi on tumma, mutta silti melko selkeä. Jokaisen soittimen tuottaman äänen pystyy erottelemaan melko helpohkosti. Toisinsanoen tuotantopuoli on kunnossa.
Itse musiikki on hieman synkemmän kuuloista ja ehkä hieman suoraviivaisempaakin kuin edellisellä täyspitkällä ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ. Mitään uutta ei tälläkään levyllä olla keksitty, vaan mennään tutuilla aineksilla eteenpäin. Shamaataen vokaalit ovat kuivakkaan räyhäävät ja tuovat pikkaisen mieleen hollantilaisen Legion of the Damnin vokaalit. Muutenkin näillä kahdella bändillä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys musiikissaan, vaikkei muuten olisikaan.

Levyn kappaleista nousee esiin hieno instrumentaali In Følva Felr, mikä tuo välillä kovasti mieleen jopa Metallican loistavan instrumentaalin Orionin. Uskon, että yhteydet kappaleeseen on ihan tietoisesti toteutettu. Muuten anti levyllä on tuttua ja kovin iskevää, mutta se viimeistelevä miekan isku jää kuitenkin saamatta. Hieno metallialbumi, mutta Arckanum pystyisi parempaankin. 8/10.


Kappalelista:

01. Læ Elr
02. Gylðir Algørir
03. In Følva Felr
04. Goðin Eru Blekkt
05. Gramr Girnisk
06. Andskoti Ferr Austan
07. Múspellzheimr Kemr
08. Røk

Kotiteollisuus - Kotiteollisuus (2011)

Kuolemajärvi. Jotenkin löydän tästä bändin omaa nimeään kantavasta levystä tuon raidan eeppisen teeman uudelleen ja uudelleen. Kyseinen kipale on varmaan suurin suosikkini Kotiteollisuuden kappaleista, eli huonosta asiasta ei siis ole kyse.

---Tämä arvionkaltainen toteutui levyn ensisoiton aikana "pienissä kaljoissa" Radio Rockin taajuudella Hynysen itsensä juontamana, joten vastuu siirtyy tästä eteenpäin lukijalle---

Tähän mennessä vasta 4 1/2 raitaa radioaaltoina ulos tulleina kuulleena voin jo todeta levyn olevan varmaan monipuolisinta ja samalla melodisinta antia KT:lta. Varsinkin tällä hetkellä soiva CMX-tyyppinen akustisen kitaran ja jousien säestämä 'Kylmä Teräs' iskee lujaa. Hynysellä (ja bändilläkin) on näköjään myös herkkä puoli, minkä se [sic] myös osaa tuoda hyvin esiin.
Hynynen juontaa ensisoittoa kovin "vaatimattoman oloisesti", vaikka selvästi tietääkin että kova levy on tullut puskettua ulos :). Viinaa koneeseen varmaan tarvitsisi hieman...
Tutut hevit ja rokit löytyy kappaleista kautta linjan, mutta tietynlaista monipuolisuutta on saatu loihdittua näinkin yksinkertaiseen konseptiin, kuin Kotiteollisuus, loistavasti. Tämä onnistuu mm. eri soittimien, kuten pianon tai sellon ennakkoluulottomalla käytöllä, tietenkään sävellystyötä unohtamatta. Syvyyttä, mikä loppuen lopuksi sen riippuvuuden johonkin musiikkiin aiheuttaa, on saatu tähän levyyn mukaan.
Kyllähän levyltä niitä yksinkertaisia "ärsyttäviä" rallatuksiakin löytyy, mutta nekin on niin hyväntahtoisia, ettei jaksa vituttaa.
Hynynen kertoo että raita "Pahanilman Linnut" on koko uuden levyn DNA, eli ensimmäinen varsinainen sävellys levyn biiseistä. Onhan tuossa sellaista hauskaa duuri-molli-seikkailua hienoisilla intialais-maustein. Seuraavassa "Itken Seinään Päin"-raidassa mennään Kalevala tunnelmiin ja musiikillisesti tulee hieman mieleen jopa Amorphis. Levyn kansikuvan ilmentymä.
Levyn jaksaa kuunnella loppuun asti (jopa Hynysen välijuonnoilla!) mainiosti (mehevä lopetusraita) ja ainakin ensimmäisellä kerralla uudelleenpyöräytys on varmasti lähes pakollinen. Kuuntele ite!

Musiikki 8/10
Tuotanto: Radion kompressoidusta äänestä johtuen en anna vielä arvosanaa, mutta se tulee kyllä myöhemmin, jahka saan fyysisen levyn hommattua käsiini ja niiden kautta soittimesta kaiuttimille ja ilmoille korviini kantautuneena laadukkaampana (toivottavasti..).

Hifistelyä... (jatkoa)

No niin, Magnat betasub 20A-subbari on saatu. Ikävästi siitä oli murskaantunut pari jalkaa kuljetuksen aikana ja joitain (pienehköjä) naarmujakin oli ilmaantunut. Kannattaa siis Huuto.netissä asioidessa aina maksaa se särkyvän tavaran lisä toimituskuluihin isommissa paketeissa! Kokeneena palvelun käyttäjänä kuitenkin tämä oli vasta ensimmäinen huuto, minkä kuljetuksessa aiheutunut vahinkoa.
Näistä välittämättä siirrytään kuunteluvaiheeseen, sillä subbari toimii kuitenkin (onneksi) teknisesti moitteetta. Ehjät jalatkin sain siirrettyä eteen, joten vahinkoa tuskin huomaa...

Oikean paikan löytyminen vie aikansa, mikä pitää paikkansa lähes jokaisessa mahdollisessa subwooferissa, mitä maailma päällään kantaa. Ensiksi asensin laatikon vasemman kajarin lähituntumaan ja olinkin tyytyväinen jonkin aikaa, kunnes tuli taas se olo, että jotain puuttuu.
Etsiessäni uutta sijaintia subille, löysin sen melko helpostikin, eli oikean kaiuttimen viereen huoneen nurkan läheisyyteen.

Ongelmana äänentoistossani oli edelleen tuo ~50Hz paha huonekorostus, mutta löysin siihen ratkaisun. Vahvarista laitoin kaiuttimet asetuksista pieniksi (small) ja pääkaiuttimien ja subwooferin jakotaajuudeksi 50Hz. Eli tuota matalammat taajuudet menevät vain subbarille.
Koska kaikissa vähänkään järkevissä subbareissa, kuten tässä, on vaiheenkääntö-nappula (0-180 astetta), pistin sen päälle ja tsädäm! Ongelma poissa.
Karkeasti selitettynä eri vaiheissa olevat ääniaallot syö, eli vaimentaa toisiaan, mikä tässäkin tapauksessa tapahtui. Pienenä miinuksena joitain taajuuksia 50-60Hz:n välillä vaimentui ehkä hieman liikaakin, muttei silti mitenkään huomattavasti.

Bassotoisto on nyt selkeä, syvä ja iskevä. Juuri mitä hainkin. Hieman nopeammassakin rytmissä Magnat pysyy vielä perässä, mutta nopeimmissa meiningeissä antautuu jo suosiolla (esim. Nile). Hirveästi tuo ei itseäni edes häiritse, kun nopeimman tykityksen musa on enemmän taka-alalla musiikkimaussa, ainakin tällä hetkellä. Kokonaisuutena parhautta olen havainnut toistossa tähän mennessä B.B. Kingin Live @ Tennessee-levytyksessä, sekä Vesku Loirin Ystävän Laulut-levyssä.
Noin yleensäkin laadukkaat klubityyliset livelevyt ja suomalaiset studiolevytykset toimii. Suomessa ollaankin mielestäni hyvin korkealla studioäänityksen ammattitaidossa, ellei jopa maailman parhaita(!). Levyt vain kuulostaa korviini luonnolliselta ja hyvältä.

Markkinamiehet lupailee subille toistoa 25Hz asti, mutta todellinen toisto alkaa jostain 29Hz ja 30Hz:n väliltä. Musiikilla tämä on jo enemmän kuin tarvitsisikaan, ellei nyt kuuntele jotain "amiksille" suunnattua auto-subu-testi-passo-musaa. Leffoille sitten isommat kapistukset erikseen. Tosin tämä setti riittää ainakin kerrostalokäyttöön aivan mainiosti.
Vähän volumea nostaessa alkaa hirvittämään kyllä jo tälläkin kokoonpanolla. Toistaiseksi naapurisopu on säilynyt, vaikka välillä sitä tekeekin mieli kuunnella vähän kovempaa.

Sanotaan näin, että olen kyseisten laitteideni äänentoistoon tyytyväinen tällä hetkellä, mutta päivitys tulee tapahtumaan kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Laitekokeilu on ohjelmoitu DNA:ni, enkä sille mitään voi. Kesällä ajattelin kokeilla onko minusta Naim-mieheksi... Naim-juttuja lukiessa vain on huomioinut, että merkkiuskollisuus on hyvin tyypillistä, jopa pysyvää jossain tapauksissa, joten täytyyhän sitä nyt tällainen vaarallisuus ihan itse kokea :). No joo, on sitä muitakin merkkejä...

Hifistelyä...

Hifi-harrastus (hörhöily) alkaa pikkuhiljaa jäytämään koko kättä, kun sille vähän pikkusormea on tässä viimeaikoina taas vilautellut. Tämä harrastus tunnetusti on kallista ja ehkä välillä hieman hermoja vievääkin, mutta loppuen lopuksi kuitenkin erittäin palkitsevaa.
Hifi-harrastus saattaa vaikuttaa melko hörhöilyltä, kuten toinenkin harrastukseni, eli oluet. Jotkut ei vain ymmärrä, miksi sijoittaa suuria rahasummia johonkin kaiuttimiin ja vahvistimiin, kun se Logitechin 5.1-tietsikkasetti on jo täydellisen passo ;). Tai vastaavasti kalliisiin oluisiin, kun ne kuitenkin maistuu pas*kalta verrattuna siihen omaan Karjalaan tai Koffiin. No, antaa ihmetellä vaan, sillä eivät tosiaan tiedä mistä jää paitsi.
High fidelity tarkoittaa korkeaa todenmukaisuutta - ja nimenomaan sellaista äänimaailmaa yritetään hakea omasta setistä, mikä koostuu erillisistä komponenteista lähes poikkeuksetta. Itse hyväksyn kyllä sen faktan, ettei jonkun bändikeikan tai orkesterin esityksen kaltaista live-ääntä saavuteta kotona. Sellaisiin dynamiikan vaihteluihinkaan ei päästä. Mutta melko lähelle live-ääntä kylläkin voidaan päästä.

Ensimmäinen kokoonpanoni jokunen vuosi sitten koostui sen ajan varmaan ostetuimmista saksalaisen Magnatin valmistamista Quantum 503 kaiuttimista, sekä ranskalaisen Advance Acousticin järeästä vahvistimesta, MAP-305:stä. Musiikkia näihin pyöritti Denonin wanhan ajan ysäri-cd-soitin (DCD-920). Itse asiassa minulla toimii pyörittimenä yhä tuo samainen laitos. Subbarina tuolloin toimi Yamahan joku vanhahko 12"nen. Tehoa tuossa oli ja melko matalallekin se pääsi, mutta selkeyttä ei nimeksikään. Sen tiedän, että subbarissa saa sitten jo oikeasti maksaa, jos laatua haluaa.
Ääneltään AA:n vahvistin oli melko dynaaminen ja rullaavakin, mutta käytettävyydeltään täysin susi. Tehoa tuossa järkäleessä oli aivan liikaa kerrostaloon ja äänenvoimakkuuden säätö hyvin hankalaa saada kohdilleen hankalasta äänipotikasta ja kaukosäätimellä mahdotonta sen epäherkän askelluksen myötä. Magnateissa on erittäin hyvä keskiääni, tuo hyvin esille vokalistit, mutta kirkkautta toivoi silti lisää yläpäähän. Soundi on tumma. Verhoutunut ääni ei ollut, muttei ihan täysin selkeän erottelevakaan. Bassopuoleltaan oikein tehokas, mutta lisää erottelevuutta silti kaipaisi.
Kaiuttimissa tärkeintä kuitenkin on saada ne sijoitettua akustisesti edes siedettävästi ja tunnetusti se on hyvin hankalaa näissä Suomen betonikerrostalokämpissä, mitkä korostaa jotain äänen osa-aluetta (yleensä basso-osastoa) melkein poikkeuksetta. Matot lattialle ja jonkinlainen sohvasetti, niin heti helpottuu ainakin vähäisen. Akustiikassa on vielä itselläkin paljon opeteltavaa, mutta harrastuksen alkupuolella tässä kuitenkin vielä ollaankin.
Pienessä rahapulassa menin ja myin vehkeet pois. Harrastus oli jäissä jonkun aikaa, kunnes viime aikoina päätin hommata uuden setin.

Googletettua aikani, löysin sellaisen tanskalaisen valmistajan kuin Dynaudion pienet Audience 42 jalustakaiuttimet, mitä ylistetään useassa arviossa. Budjetti oli melko rajallinen, mutta löysin onneksi parin käytettynä n. 400:lla eurolla. Nämä tarvitsee tietenkin vahvistimen kaverikseen, mutta tällä hetkellä tavallinen stereovahvistin ei tule kysymykseen, sillä vahvistimessa pitää olla paljon liitäntöjä (analogisia & digitaalisia), joten katse täytyy suunnata kotiteatterivahvareihin. Huuto.netistä bongasin aikansa lippulaiva-Pioneerin järeän 20kg:n painoisen VSX-AX3:n. Dynaudiot ovat raskaahkot 4ohmiset, joten ne vaativat sopivasti tehoa mitä tuossa Pioneerissa löytyy. Subbariksi näille testailen Magnatin pikkuista 8"n Betasub 20 A:ta, kunhan saan sen ensin.
Musiikkia kuuntelen tällä hetkellä pääasiallisesti tietokoneesta ja tuosta aiemmin mainitusta Denonin CD-soittimesta. Tietsikalta ääni menee digitaalisesti Pioneeriin, mikä muuntaa äänen analogiseksi kaiuttimille, mutta Denonista menee vahvistimeen analogisesti rca-piuha, eli Denonin DAC muuntaa äänen jo valmiiksi. Musiikkilähteenä toimii tietokoneella useimmiten Spotify Premium 320kbps toistollaan. Blu-ray leffoja pyörittää Playstation 3. Töllöttimenä Samsungin 40"nen taulu-tv.

Jonkin aikaa olen nyt ehtinyt kuunnella tätä settiä ja ihan tyytyväinen olen ollut. Dynaudio on ihmeellinen kajautin. Hyvin pienestä koostaan huolimatta se onnistuu kuulostamaan hyvinkin isolta. Ääni on kirkas, erittäin erotteleva, mutta bassopuoleltakin löytyy. Äänensävy on hieman viileähkö. Keskiäänet ovat kuitenkin melko hyvin hanskassa ja vokalistit kuulostavat melko läsnäolevilta. Äänikuva on melko laaja ja soittimet ovat omilla paikoillaan. Äänikuvan laajus yltää ihan pikkuisen myös kaiuttimien ulkopuolelle, mistä pidän. Syvyyttä ei sitten vastaavasti kuitenkaan hirveästi löydy.
Ymmärrän myös sen, ettei Pioneerkaan välttämättä ole se kaikkein paras vahvistin näille ole, mutta ihan riittävä näin aluksi. Olen huomannut myös, että Dynyt vaativat hieman enemmän volumea soidakseen kunnollisesti.
Oma kämppäni korostaa 50hz aluetta, varsinkin seinän lähellä, mikä ei nyt hirveästi ole haitannut kaiuttimien kanssa, sillä niiden toisto vaimenee juuri tuohon 50hziin asti ja pieni korostus ennemminkin tasoittaa taajuusvastetta tässä tapauksessa. Saa nyt sitten nähdä mitä käy subin kanssa, että paljonko saa taistella... Mutta sitähän se harrastaminen on.

Laitearvostelu: Koss Porta Pro

Sanotaan aina, että ensivaikutelma on se oikea, mutta minun kohdallani tuo ei päde. Tai ainakaan näiden kuulokkeiden kohdalla ei.

Vaimokkeelta ja pikkuveljeltä löytyy kyseiset toistimet, kuten ilmeisesti joka toiselta muultakin, ja joskus niitä nopeasti testanneena jäi lähinnä mieleen paksu, korostuneen bassoinen soundi. En tykännyt. Olin tottunut Sennheiserin melko (keski)bassoköyhiin sekä kirkkaisiin PX 200:siin. Tässä vähän aikaa sitten alkoi jo hieman pännimään senkkujen ylikirkas, jopa suhisevan diskanttinen ääni ja päätin tyypata vaimokkeen Porta Pro:t uudestaan ja myös ajatuksella tällä kertaa. Kuunneltuani kuulokkeita aikani tykästyin niihin ja kävin vierailulla Gigantissa, jossa spesiaaliversio kuulokkeista irtosi hintaan 39€. Kuulokkeet ovat tyylikkään valkoiset väritykseltään ja piuha on kangaspinnoitteinen, joten se ei mene solmuille eikä kiertyile itsekseen. Tällaista toivoisi kaikilta mahdollisilta piuhoilta..

Kossin ääneen kestää tottua jonkinkin aikaa, mutta sitä mukaa alkaa myös pitämään siitä enemmän ja enemmän. Kuulokkeiden antamaa äänimaailmaa voisi kuvata sanoilla "lämmin", "meisselinne herra, olkaa hyvä", "bassoa löytyy", mutta myös "erotteleva" ja "läsnäoleva". En nyt tarkoita mitään analyyttistä erottelevuutta, mutta saa nyt kuitenkin selvää mitä soittimia soitetaan ja vielä miten niitä soitetaan. Bassokitarasta löytyy jopa sävyjä. Laulu kuulostaa ajoittain yllättävänkin luonnolliselta, esim. Vesku Loiri. Hevillä basso murisee asiallisesti, särökitaroissa on voimaa ja rytmiosasto on voimakkaan dynaaminen. Esimerkkinä tällaisesta metallibiisistä vaikkapa Opethin "By The Pain I See In Others". Tuosta biisistä ei vain puutu mitään. Pellit saisi tosin kolista Kosseilla kovempaa...

Klassisessa musiikissa nämä ei sitten toimikaan ihan niin hyvin, sillä tässä kerhossa arvostetaankin jotain aivan muuta kuin kovaa bassontoistoa. Selkeyttä, selkeyttä... Kohderyhmän listapoppi uppoaa taas jälleen kuin olut tavalliseen suomalaiseen mieheen.

Verhoutuneisuutta/tunkkaisuutta siis esiintyy jonkin verran ja soundstage saisi olla tarkempi ym. narinaa, mutta hintaisekseen nämä ovat kuitenkin oikein hyvät kuulokkeet. Kuunteluväsymystä ei juuri synny sen enempää kuin normaalistikaan kuulokkeista kuunnellessa. Kaiutinkuuntelu kun kuitenkin on se minun ykkösvaihtoehto äänentoistossa.

Kuuntelu Kosseilla tapahtuu pääosin Nokian aikansa (n.2v. sitten..) lippulaivamallin N96:n kautta ja lähteenä Spotify Mobile (premium). N96:ssa on tehokas kuulokevahvistus eikä sillä mitään ongelmia ainakaan ole ajaa näitä. Äänenlaatukin on ihan ok. Ainoa miinus on, että äänenvoimakkuuden porrastus voisi olla vähän hienovaraisempi.

Denonin vanhalla hifi cd-soittimella Kossin ääneen tulee huomattavasti lisää kirkkautta ja verhot jo vähän aukeavatkin... Kannettavilla mp3-soittimilla ei kuitenkaan koskaan päästä lähellekään tällaisten hifi-järkäleitten äänenlaatua, joten en voi arvostella näitä myöskään sen mukaan.

Porta Pro on avoin kuuloke, eli kaikki möly vuotaa ulos, mutta antaa samalla sointiin tiettyä ilmavuutta, mitä myös kaipailin suljettuja Senkkuja kuunnellessani. Se onkin sitten ihan sinusta itsestäsi kiinni, haittaako sinua kun bussissa viereisen penkin mummo itsesi lisäksi kuulee myös perverssin musiikkimakusi.

Päässä nämä ovat todella kevyen tuntuiset, eikä purista sitten yhtään vaikka asetuksena oisikin 'Firm'. Porta Pro:ssa voi siis valita kolmen puristavuusasetuksen väliltä; Light-middle-Firm. Itse pidän joko keskiasennossa tai firmillä.

Kuulokkeet saa taitettua nätisti kasaan ja laitettua sitten hienoon nahkaiseen mukana tulevaan pussiin.

Koss Porta Pro:t on hyvä ostos mp3-soittimen kaveriksi. Ei kannata ainakaan missään tapauksessa kärsiä niistä mukana tulleista kuulokkeista. Jos vain mahdollista, niin kokeile kuulokkeita ennen ostamista. Tämä pätee myös yleisesti ottaen kaikkeen mahdolliseen, vaikken sitä itsekään aina noudata ;).

Arvosana 8/10

+ hinta-laatu-suhde

+ lämmin soundi

+ hyvä bassontoisto

+ mukavat päässä

- hieman liiankin lämpimät?

- verhoutuneisuus äänessä

- vain heville ja popitukselle "täysin optimaaliset"