maanantai 29. huhtikuuta 2013

Opeth - Heritage

Tällainen luonnos oli jäänyt julkaisematta (kirjoitettu levyn julkistamisen aikoihin), joten pihalle nyt ennemmin kuin myöhemmin:

No niin, vedet on jaettu ja nyt se muutetaan viiniksi. Ota lasi käteen, kaada siihen omaan makuun sopiva (kenties humalluttava...) juoma, nojaa tukevasti ja anna Opethin uuden levyn 'Heritagen' viedä mukanaan erikoiselle matkalleen. Niille, jotka miettivät, miten heritage (=perimä) lausutaan, niin tässä pieni sanapari mietintämyssyyn - hairy tits...
Åkerfeldt onkin "salakavalasti" pohjustanut (ja promotoinut) tätä levyä soittamalla kerran viikossa ruotsalaisella P4-radiokanavalla tunnin verran omaa suosikkimusaansa, mikä yllättäen koostuu 70-luvun progressiivisesta rockista.

-Mitä yhteistä on progressiivisella rockilla ja progressiivisella verotuksella? No ei hirveästi muuta, kuin vaikeaa rikastua...-


Heritage on siis lukeutuva tähän hörhöjen musatyylilajiin ja saattaa (oikeasti) shokeerata Opeth-faneja. Varsinkin siis, jos ei ole pahemmin 70' progea kuunnellut. Levyllä on 10 raitaa ja bonus-DVD:llä vielä pari lisää. Olen kuunnellut levyn läpi noin vähän yli kymmenisen kertaa nyt ja alan ymmärtää pikku hiljaa mitä levyllä tapahtuu, eli aikansa ottaa. Edellinen levy 'Watershed' tulee mieleen ajoittain, mutta muuten tämä on jotain aivan ennenkuulematonta Opeth-materiaalia. Ensinnäkin örinät on jo suosiolla jätetty ja se on hyvä päätös. En sano että örinät ja ärjymiset olisi huono juttu, mutta niiden pitää olla luonnollinen osa musiikkia, tai muuten ne ovat vaan naurettavaa. 70-luvun progessa ei juurikaan öristy.

Levy on erittäin, siis erittäin dynaaminen. Välillä saattaa olla lähes unettava hetki menossa ja sitten rummut, kitarat ja Hammond-urut & ties mitkä huilut iskee voimalla tajuntaan ja taas lopettaa, etkä oikein edes tajunnut mitä tapahtui. Heritage on yllättävä, se on aito Opeth-levy ja hymy välittyy muusikoiden naamavärkeistä kuuntelijaan. Kaikki on uutta, mutta silti niin tuttua. On lähes uskomatonta, miten bändillä on noin vahva tavaramerkkisoundi.

Levy alkaa ja päättyy instrumentaaliin. Alku on hieno pianon ja kontrabasson yhteistyö. Levy alkaa varsinaisesti jo tutulla "Devil's Orchard":lla, mutta siitä eteenpäin on seikkailua. Dion kunniaksi sävelletty "Slither" loistaa levyllä ehkä aavistuksen verran erillisenä kappaleena kokonaisuudesta sen nopeuden ja suoraviivaisemman otteen vuoksi. itse kappale muistuttaa vahvasti Rainbown "Kill The King" kipaletta sekä Purplen alkupään tuotantoa. "Nepenthe" rullaa alusta asti vahvasti basson ja minimaalisen rumpukompin avulla, kunnes aika ajoin purskahtelee hyvinkin progemaisiin kitarasooloiluihin mitkä antavat kappaleelle mahtavaa kontrastia. Loppukappaleita sen liiemmin analysoimatta, levy on aika omaleimainen ja vaatii kuuntelua paljon.
Omat suosikit ovat johonkin Ruotsin saariston maisemiin upottavat "Folklore" ja "Marrow of the Earth". Tietenkin levyn monet fiilistelykohdat uppoavat.

Ettei pelkäksi kehumiseksi menisi, niin olen kuitenkin tykästynyt siihen "oikeaan" Opethiin, mitä tämä levy ei kuitenkaan aivan edusta, eli seuraavaksi toivonkin paluuta entiseen hieman äärimmäisemmän metallin pariin. Kyllä tämä silti kannattaa tsekata.

Arvosana levylle 7/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti