Kuten varmasti monelle muullekin, Joe Bonamassa tuli minulle tutuksi Sam Brownin 'Stop!' - kipaleen mainiosta bluescoveroinnista. Mies on tämän hetken kuumimpia nimiä bluesin saralla ja kitara antautuu hänen sormissaan aivan totaalisen täysin. Hienoa soittamista, missä on imetty vaikutteita mm. Eric Johnsonilta (jonkin verrankin..) ja monelta muulta blueskitaroinnin taitajalta.
Aikaisemmat levyt ovat koostuneet sekoituksesta omia biisejä ja lainoja, kuten siis tuore Dust Bowl:kin. Omia kappaleita löytyy silti enemmän.
Olen siitä seikasta ilahtunut, että esim. Radio Rockilla on soitettu tätä uutukaista ja ehkä jotkut nuoremmatkin veikkoset saattavat löytää bluesin, vaikkakin sitten puolitietämättään.
Bonamassa soittaa myös rokimmassa Black Country Communionissa. Laulajana kyseisessä pumpussa entinen Deep Purple basisti & laulaja Glenn Hughes, kuka sattuu vierailemaan myös Dust Bowlissa raidalla 'Heartbreaker'.
Levy lähtee käyntiin jopa pienet kylmät väreet antavalla 'Slow Train'-kappaleen introlla, missä bändi matkii erittäin taitavasti vanhan höyryjunan hidasta käyntiin lähtemistä - ja näin myös kappale lähtee käyntiin. Levyllä on musiikillisena teemana levyn kannen mukainen karu aavikkoinen maisema ja villin lännen tapa tai tule tapetuksi - meininki. Toisin sanoen asennetta on ehkä hitusen enemmän kuin parissa edellisessä, hieman löysähkön kokonaisuuden omaavassa pitkäsoitossa. Tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan levy on rautaa alusta loppuun.
Musiikki pysyy pitkälti perinteikkäässä bluesin poljennossa, vaikka Bonamassa tuo tyyliin kyllä oman kosketuksensa. Laulajana ehkä hieman ristiriitainen, mielipiteitä jakava, mutta menettelee. Valkoinen poju New Yorkista :), mutta sehän ei hidasta menoa, päinvastoin vain lisää kaasua. Kappaleita on turha alkaa tässä erittelemään, sillä vähänkään blues rockia kuunnellut tietää kyllä mitä tuleman pitää. Vierailijat piristävät mukavasti levyä ja varsinkin John Hiatt vokaaleissa ja kitaroiva Vince Gill kolmosraidassa 'Tennessee Plates', mistä ei meininki lopu kesken edes kappaleen päätyttyä.
Hienot hitarit löytyy myös (tietenkin), missä kuullaan taas tarkemmin Bonamassan samalla aikaa hyvin teknistä, mutta silti tunteikasta soittoa.
Levyllä ei heikkoa lenkkiä juuri löydy ja onkin lähes kympin arvoinen suoritus. Bonamassan lauluääni vaan ei kuitenkaan ihan täysin vielä kanna ja kuulostaa välillä vähän liiankin puhtoiselta. Antaisi vaan mennä täysillä... Tuotanto on luonnollisesti huippuluokkaa.
Pisteet:
Musiikki 9/10
Tuotanto 9/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti