Opeth - Heritage

Tällainen luonnos oli jäänyt julkaisematta (kirjoitettu levyn julkistamisen aikoihin), joten pihalle nyt ennemmin kuin myöhemmin:

No niin, vedet on jaettu ja nyt se muutetaan viiniksi. Ota lasi käteen, kaada siihen omaan makuun sopiva (kenties humalluttava...) juoma, nojaa tukevasti ja anna Opethin uuden levyn 'Heritagen' viedä mukanaan erikoiselle matkalleen. Niille, jotka miettivät, miten heritage (=perimä) lausutaan, niin tässä pieni sanapari mietintämyssyyn - hairy tits...
Åkerfeldt onkin "salakavalasti" pohjustanut (ja promotoinut) tätä levyä soittamalla kerran viikossa ruotsalaisella P4-radiokanavalla tunnin verran omaa suosikkimusaansa, mikä yllättäen koostuu 70-luvun progressiivisesta rockista.

-Mitä yhteistä on progressiivisella rockilla ja progressiivisella verotuksella? No ei hirveästi muuta, kuin vaikeaa rikastua...-

Heritage on siis lukeutuva tähän hörhöjen musatyylilajiin ja saattaa (oikeasti) shokeerata Opeth-faneja. Varsinkin siis, jos ei ole pahemmin 70' progea kuunnellut. Levyllä on 10 raitaa ja bonus-DVD:llä vielä pari lisää. Olen kuunnellut levyn läpi noin vähän yli kymmenisen kertaa nyt ja alan ymmärtää pikku hiljaa mitä levyllä tapahtuu, eli aikansa ottaa. Edellinen levy 'Watershed' tulee mieleen ajoittain, mutta muuten tämä on jotain aivan ennenkuulematonta Opeth-materiaalia. Ensinnäkin örinät on jo suosiolla jätetty ja se on hyvä päätös. En sano että örinät ja ärjymiset olisi huono juttu, mutta niiden pitää olla luonnollinen osa musiikkia, tai muuten ne ovat vaan naurettavaa. 70-luvun progessa ei juurikaan öristy.

Levy on erittäin, siis erittäin dynaaminen. Välillä saattaa olla lähes unettava hetki menossa ja sitten rummut, kitarat ja Hammond-urut & ties mitkä huilut iskee voimalla tajuntaan ja taas lopettaa, etkä oikein edes tajunnut mitä tapahtui. Heritage on yllättävä, se on aito Opeth-levy ja hymy välittyy muusikoiden naamavärkeistä kuuntelijaan. Kaikki on uutta, mutta silti niin tuttua. On lähes uskomatonta, miten bändillä on noin vahva tavaramerkkisoundi.

Levy alkaa ja päättyy instrumentaaliin. Alku on hieno pianon ja kontrabasson yhteistyö. Levy alkaa varsinaisesti jo tutulla "Devil's Orchard":lla, mutta siitä eteenpäin on seikkailua. Dion kunniaksi sävelletty "Slither" loistaa levyllä ehkä aavistuksen verran erillisenä kappaleena kokonaisuudesta sen nopeuden ja suoraviivaisemman otteen vuoksi. itse kappale muistuttaa vahvasti Rainbown "Kill The King" kipaletta sekä Purplen alkupään tuotantoa. "Nepenthe" rullaa alusta asti vahvasti basson ja minimaalisen rumpukompin avulla, kunnes aika ajoin purskahtelee hyvinkin progemaisiin kitarasooloiluihin mitkä antavat kappaleelle mahtavaa kontrastia. Loppukappaleita sen liiemmin analysoimatta, levy on aika omaleimainen ja vaatii kuuntelua paljon.
Omat suosikit ovat johonkin Ruotsin saariston maisemiin upottavat "Folklore" ja "Marrow of the Earth". Tietenkin levyn monet fiilistelykohdat uppoavat.

Ettei pelkäksi kehumiseksi menisi, niin olen kuitenkin tykästynyt siihen "oikeaan" Opethiin, mitä tämä levy ei kuitenkaan aivan edusta, eli seuraavaksi toivonkin paluuta entiseen hieman äärimmäisemmän metallin pariin. Kyllä tämä silti kannattaa tsekata.

Arvosana levylle 7/10

Joe Bonamassa - Dust Bowl (2011)

Kuten varmasti monelle muullekin, Joe Bonamassa tuli minulle tutuksi Sam Brownin 'Stop!' - kipaleen mainiosta bluescoveroinnista. Mies on tämän hetken kuumimpia nimiä bluesin saralla ja kitara antautuu hänen sormissaan aivan totaalisen täysin. Hienoa soittamista, missä on imetty vaikutteita mm. Eric Johnsonilta (jonkin verrankin..) ja monelta muulta blueskitaroinnin taitajalta.
Aikaisemmat levyt ovat koostuneet sekoituksesta omia biisejä ja lainoja, kuten siis tuore Dust Bowl:kin. Omia kappaleita löytyy silti enemmän.
Olen siitä seikasta ilahtunut, että esim. Radio Rockilla on soitettu tätä uutukaista ja ehkä jotkut nuoremmatkin veikkoset saattavat löytää bluesin, vaikkakin sitten puolitietämättään.
Bonamassa soittaa myös rokimmassa Black Country Communionissa. Laulajana kyseisessä pumpussa entinen Deep Purple basisti & laulaja Glenn Hughes, kuka sattuu vierailemaan myös Dust Bowlissa raidalla 'Heartbreaker'.

Levy lähtee käyntiin jopa pienet kylmät väreet antavalla 'Slow Train'-kappaleen introlla, missä bändi matkii erittäin taitavasti vanhan höyryjunan hidasta käyntiin lähtemistä - ja näin myös kappale lähtee käyntiin. Levyllä on musiikillisena teemana levyn kannen mukainen karu aavikkoinen maisema ja villin lännen tapa tai tule tapetuksi - meininki. Toisin sanoen asennetta on ehkä hitusen enemmän kuin parissa edellisessä, hieman löysähkön kokonaisuuden omaavassa pitkäsoitossa. Tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan levy on rautaa alusta loppuun.

Musiikki pysyy pitkälti perinteikkäässä bluesin poljennossa, vaikka Bonamassa tuo tyyliin kyllä oman kosketuksensa. Laulajana ehkä hieman ristiriitainen, mielipiteitä jakava, mutta menettelee. Valkoinen poju New Yorkista :), mutta sehän ei hidasta menoa, päinvastoin vain lisää kaasua. Kappaleita on turha alkaa tässä erittelemään, sillä vähänkään blues rockia kuunnellut tietää kyllä mitä tuleman pitää. Vierailijat piristävät mukavasti levyä ja varsinkin John Hiatt vokaaleissa ja kitaroiva Vince Gill kolmosraidassa 'Tennessee Plates', mistä ei meininki lopu kesken edes kappaleen päätyttyä.
Hienot hitarit löytyy myös (tietenkin), missä kuullaan taas tarkemmin Bonamassan samalla aikaa hyvin teknistä, mutta silti tunteikasta soittoa.
Levyllä ei heikkoa lenkkiä juuri löydy ja onkin lähes kympin arvoinen suoritus. Bonamassan lauluääni vaan ei kuitenkaan ihan täysin vielä kanna ja kuulostaa välillä vähän liiankin puhtoiselta. Antaisi vaan mennä täysillä... Tuotanto on luonnollisesti huippuluokkaa.

Pisteet:


Musiikki 9/10

Tuotanto 9/10

Arckanum - Sviga Læ (2010)

En ole tältä ruotsalaiselta yhden miehen, eli Johan "Shamaatae" Lahgerin projektilta muuta oikeastaan kuunnellut, kuin vuonna 2009 julkaistua ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ - julkaisua. Kyseinen levy on täyttä rautaa lähes alusta loppuun, joten jotain samankaltaista toivoisi tältäkin levyltä.
Arckanumin musiikki on black metallia hienoisilla thrash ja death-vaikuitteilla, mistä löytyy sopivasti melodioita, mutta tunnelma on kuitenkin kylmän kolkko läpi kappaleiden. Laulukielenä käytetään muinaisnorjaa, mitä nykyisin puhutuista kielistä islanti eniten muistuttaa. Aiheena sanoituksissa on luonnollisesti viikinkimytologiat, kaaos, sekä anti-kosminen satanismi.

Kuten ruotsalaisen Amon Amarthin uusin lätty Surtur Rising, myös Arckanumin Sviga Læ on kunnianosoitus Surtrille, tulimaan (Múspellzheim) hallitsijalle ja jättiläiselle. Sanoituksista ei valitettavasti hirveästi ota selkoa, kun en muinaisnorjaa ymmärrä. Nykyistä kylläkin vähän, muttei auta...

Ensimmäinen asia, minkä huomaa levyä kuunnellessa on sen melko orgaanisen luonnollinen ja dynaaminen tuotanto. Tai, no niin dynaamista kuin metallimusiikki nyt voi edes olla... Soundi on tumma, mutta silti melko selkeä. Jokaisen soittimen tuottaman äänen pystyy erottelemaan melko helpohkosti. Toisinsanoen tuotantopuoli on kunnossa.
Itse musiikki on hieman synkemmän kuuloista ja ehkä hieman suoraviivaisempaakin kuin edellisellä täyspitkällä ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ. Mitään uutta ei tälläkään levyllä olla keksitty, vaan mennään tutuilla aineksilla eteenpäin. Shamaataen vokaalit ovat kuivakkaan räyhäävät ja tuovat pikkaisen mieleen hollantilaisen Legion of the Damnin vokaalit. Muutenkin näillä kahdella bändillä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys musiikissaan, vaikkei muuten olisikaan.

Levyn kappaleista nousee esiin hieno instrumentaali In Følva Felr, mikä tuo välillä kovasti mieleen jopa Metallican loistavan instrumentaalin Orionin. Uskon, että yhteydet kappaleeseen on ihan tietoisesti toteutettu. Muuten anti levyllä on tuttua ja kovin iskevää, mutta se viimeistelevä miekan isku jää kuitenkin saamatta. Hieno metallialbumi, mutta Arckanum pystyisi parempaankin. 8/10.


Kappalelista:

01. Læ Elr
02. Gylðir Algørir
03. In Følva Felr
04. Goðin Eru Blekkt
05. Gramr Girnisk
06. Andskoti Ferr Austan
07. Múspellzheimr Kemr
08. Røk

Kotiteollisuus - Kotiteollisuus (2011)

Kuolemajärvi. Jotenkin löydän tästä bändin omaa nimeään kantavasta levystä tuon raidan eeppisen teeman uudelleen ja uudelleen. Kyseinen kipale on varmaan suurin suosikkini Kotiteollisuuden kappaleista, eli huonosta asiasta ei siis ole kyse.

---Tämä arvionkaltainen toteutui levyn ensisoiton aikana "pienissä kaljoissa" Radio Rockin taajuudella Hynysen itsensä juontamana, joten vastuu siirtyy tästä eteenpäin lukijalle---

Tähän mennessä vasta 4 1/2 raitaa radioaaltoina ulos tulleina kuulleena voin jo todeta levyn olevan varmaan monipuolisinta ja samalla melodisinta antia KT:lta. Varsinkin tällä hetkellä soiva CMX-tyyppinen akustisen kitaran ja jousien säestämä 'Kylmä Teräs' iskee lujaa. Hynysellä (ja bändilläkin) on näköjään myös herkkä puoli, minkä se [sic] myös osaa tuoda hyvin esiin.
Hynynen juontaa ensisoittoa kovin "vaatimattoman oloisesti", vaikka selvästi tietääkin että kova levy on tullut puskettua ulos :). Viinaa koneeseen varmaan tarvitsisi hieman...
Tutut hevit ja rokit löytyy kappaleista kautta linjan, mutta tietynlaista monipuolisuutta on saatu loihdittua näinkin yksinkertaiseen konseptiin, kuin Kotiteollisuus, loistavasti. Tämä onnistuu mm. eri soittimien, kuten pianon tai sellon ennakkoluulottomalla käytöllä, tietenkään sävellystyötä unohtamatta. Syvyyttä, mikä loppuen lopuksi sen riippuvuuden johonkin musiikkiin aiheuttaa, on saatu tähän levyyn mukaan.
Kyllähän levyltä niitä yksinkertaisia "ärsyttäviä" rallatuksiakin löytyy, mutta nekin on niin hyväntahtoisia, ettei jaksa vituttaa.
Hynynen kertoo että raita "Pahanilman Linnut" on koko uuden levyn DNA, eli ensimmäinen varsinainen sävellys levyn biiseistä. Onhan tuossa sellaista hauskaa duuri-molli-seikkailua hienoisilla intialais-maustein. Seuraavassa "Itken Seinään Päin"-raidassa mennään Kalevala tunnelmiin ja musiikillisesti tulee hieman mieleen jopa Amorphis. Levyn kansikuvan ilmentymä.
Levyn jaksaa kuunnella loppuun asti (jopa Hynysen välijuonnoilla!) mainiosti (mehevä lopetusraita) ja ainakin ensimmäisellä kerralla uudelleenpyöräytys on varmasti lähes pakollinen. Kuuntele ite!

Musiikki 8/10
Tuotanto: Radion kompressoidusta äänestä johtuen en anna vielä arvosanaa, mutta se tulee kyllä myöhemmin, jahka saan fyysisen levyn hommattua käsiini ja niiden kautta soittimesta kaiuttimille ja ilmoille korviini kantautuneena laadukkaampana (toivottavasti..).

Volbeat - Beyond Hell/Above Heaven (2010)

"Elwis-metallia" Tanskasta. Bändin edelliset levyt ovat olleet hieman keskinkertaisia ja yleisöä kosiskelevia, mutta tämä uusin on jotain muuta. Parempi. Toki tässäkin on sitä kosiskelevaa osuutta, mutta mielikuvitusta on käytetty paljon enemmän. Ei tämä silti mitään progea vielä ole. Hevinappulaa on myös väännetty kaakkoon rutkasti enemmän. Joidenkin harvojen kammoksuvaa örinääkin jopa löytyy...

Pari ekaa mennään sillä "normi-Volbeat-menolla" mutta kolmas raita on jo menevää metallia. Kertosäkeessä tutumpaa Volbeatia. Neljäs "Fallen" on tämä radiossa tiuhaan soitettu sinkku. Ei siitä enempää, hyvä biisi kaikinpuolin. Seuraava raita on sitä humppaisaa Volbeatia ja oikein viihdyttävää tämäkin. Sitten levyn kohokohta, eli "7 Shots". Kappale alkaa sähkiksen ja banjon länkkärimäisellä soitannalla. Pikku hiljaa musiikki muuttuu hevimmäksi, kunnes tutun kuuloinen kitarasoolo tulee kehiin. Kitarassa vierailevana tähtenä omaperäisen soundin omaava Michael Denner legendaarisesta tanskalaisesta yhtyeestä, Mercyful Fatesta. Vähän ajan päästä tulee ääneen myös toinen vierailija, Mille Petrozza saksalaisesta thrash-metallia soittavasta Kreatorista. Herran laulama kohta on myös saatu kuulostamaan ihan Kreatorilta, hienoa.

Toinen mainittava raita on no. 11 "Evelyn". Matalalta soiva kitarariffi alussa enteilee jo jotain pahaa ja örähdys väliin varmistaa tämän. Napalm Deathin Mark "Barney" Greenway tarjoilee tässä örkkilauluaan täyslaidallisen. Hänen örinänsä on melko omaperäistä, muttei ihan täysin mieleeni. Parempiakin olisi ollut... Volbeatin patoutumat soittaa death metallia saatiin purettua tässä. Ei sovi bändille, ei.

Kokonaisuus levyssä on hyvä, tämän jaksaa kuunnella alusta loppuun ongelmitta. Monipuolinen menolevy, pukinkonttiin ehdottomasti.

Musiikki 8/10

Tuotanto 9/10

J.S.Bach: Orchestral Suites Nos. 1 - 4

Saksalainen Johann Sebastian Bach on kieltämättä historian suurin säveltäjä. Paljon muksuja ja vielä paljon, paljon enemmän sävellyksiä (yli 1000) aikaan saanut mestari eli vuosina 1685-1750.

Klassisesta musiikista olen aina pitänyt, mutta siihen kunnolla perehtymiseen olen vasta alkanut. Suuri apu tähän on ollut Spotify (premium), mistä löytyy kyllä helkutisti matskua(!). Vanhoja suosikkeja (Bach, Mozart, Beethoven) on tullut tutkiskeltua tarkasti, kuin myös bongattua uusia hienoja säveltäjiä, kuten mm. Benedetto Marcello, minkä Requiemia olin juuri kuuntelemassa Turun tuomionkirkossa Kuninkaantien muusikkojen esittämänä

Tätä kyseistä Bachin säveltämää levytystä on tullut kuitenkin kaikkein eniten kuunneltua tähän mennessä. Kapellimestarina levyllä toimii Jaroslav Dvorak ja orkesterina Capella Istropolitana.

Barokki on se juttu. Minuun tämä ylvään alakuloinenkin tyylilaji uppoaa helpoiten klassisesta. Tällä levyllä on Bachin 4 orkesterisarjaa (BWV 1066-1069), tai ouverturet, eli alkusoitot. Tunnetuimmat sävellykset levyllä taitavat olla 3. sarjan II. Air, sekä 2. sarjan VII. Badinerie. Pääasia levyssä on kuitenkin teoksien kokonaisuus. Tämä on vain nerokasta musiikkia sielulle.

Jokaisen sarjan ensimmäisessä osassa (ouverture) on samankaltainen sävelteema & kappalerakenne, mitä taas seuraa usein hieman rytmikkäämmät (tanssi)osuudet. Samankaltaisia teemoja & yhteneväisyyksiä on kyllä löydettävissä monien osien välillä (esim. 2.sarjan III. Sarabanden ja 3.sarjan II. Airin välillä).

Yksi barokin tunnusomaisimmista soittimista on pianon edeltäjä cembalo, tai tunnetummin harpsichord. Soitin toimii hyvin pohjasoittimena (continuo) sävellyksille. Antamaan runkoa. Nykymusiikissa sitä kuulee lähinnä joissain power metal-bändeissä (Stratovarius tai Luca Turilli esim.), mihin se kyllä sopii myös yllättävän hyvin.

Itse olen kovin mieltynyt kyseiseen soittimeen ja hommasin itselleni jopa -syntisen- Casion kosketinsoittimen, jotta voisin edes etäisesti tutustua soittimeen ;D. Kitarahan on se minun pääsoitin, mutta ei tuosta Casiosta varmasti haittaakaan ole...

Suosittelen kovasti hommaamaan tämän levytyksen itsellesi. Nyt vielä tulevan joulustressin alla tämä on täydellinen rentoutumiseen, hyvän oluen kera luonnollisesti ;). Ainakin CDON:sta levytys löytyy huokeaan 8,95€ hintaan, tai virtuaalisesti Spotifystä.

Täysi 10 pistettä sävellyksille, sovitukselle, orkesterille & äänenlaadulle.

Heaven & Hell - The Devil You Know (2009)

Löysin tämän lätyn Prismasta alennetulla hintalapulla, 12,95€, ja  ostopäätös syntyikin hetkessä. Taisi jäädä muuten Ronnie James Dion (1942-2010) viimeiseksi levytykseksikin tämä Heaven & Hell-työnimen alla oleva Black Sabbath albumi. Black Sabbathin "Heaven & Hell" on minulle "se" Sabbathin levy. Pidän kyllä kovasti Ozzyn aikaisestakin Sabbathista.

"The Devil You Know" oli minulle osittain tuttu jo ennestään mutta tarkkaa mielikuvaa ei minulle äänitteestä silti ollut ehtinyt syntyä. Oikeasti tällaisesta levystä tällä vuosituhannella ei uskaltanut unelmoidakaan, missä on kaikki vanhat 4 rokkiukkoa täysillä heilumassa, eli; Tony Iommi, Ronnie James Dio, Geezer Butler ja Vinny Appice. Ei tosiaan, mutta olen hyvin tyytyväinen että levyn tekivät ja vielä helvetin (tai taivaallisen) kovan sellaisen.

Eka biisi "Atom And Evil" taitaa olla se radiossa soitettu kolmannen raidan, "Bible Black":n rinnalla. Radiosoitto ei näitä kappaleita ole kuitenkaan yhtään huonontanut ja ne ovatkin levyn muiden kappaleiden kanssa ehdotonta heavy metallin aatelia. Levy on melkoisen, jopa doomahtavan laahaava tunnelmaltaan paria poikkeusta lukuunottamatta.

Iommin ranteesta, muovisormenpäistä ja Gibson SG:stä kajahtavat riffit on tarkasti suunniteltuja, kurinalaisia ja jää soimaan päähän. Soitossa on tiettyä varmuutta, mitä ei saa kuin kokemuksen kautta. Kitarasoundi on totuttuun tapaan Gibsonmaisen murahtava sekä selkeä. Sopivan säröinen. Muutenkin levyn soundipuoli on yksi parhaista kuulemistani. Voimakkaan dynaamista ja tuo mieleen vanhat kunnon levyt, mitä ei vielä kompressoitu pilalle.

Dio, kuten muutkin äijät, on jo vanha mies tällä levyllä, 66 vuotta. Silti mies kuulostaa uskomattoman hyvältä. Tottakai vanhuuden kuulee äänestä mutta se ei pahemmin menoa haittaa. Oli todellinen heavylaulaja, se ei liene epäselvyys kenellekään.

Rumpu & basso osasto sujuu kuin itsestään, eikä valitettavaa ole. Geezer Butlerin basso on myös mukavan melodinen ajoittain.

Levyn alkupuoli on ehkä pikkiriikkisen hiukkasen kovempaa meininkiä kuin loppupuoli, mutta levy on silti kokonaisuutena todella hyvä.

Suosikeiksi tähän asti on jo ehtinyt muodostua "Fear", "Bible Black", "Rock And Roll Angel", "Breaking Into Heaven" sekä "Follow The Tears".

Klassikkolevy ja pitää löytyä ainakin Sabbath-diggarin levyhyllystä.

Musiikki: 9/10

Tuotanto: 10/10

Kappalelista:

1. Atom And Evil

2. Fear

3. Bible Black

4. Double The Pain

5. Rock And Roll Angel

6. The Turn Of The Screw

7. Eating The Cannibals

8. Follow The Tears

9. Neverwhere

10. Breaking Into Heaven

Alcest - Écailles de Lune (2010)

Tämä ranskalaisen bändin julkaisu tuli minulle ihan puun takaa. Mutta hyvä että tuli. Alcestin yhdeksi musiikkityyliksi kuvaillaan (myöskin minulle ennen kuulematon) "shoegaze", mikä on jonkin sorttista alternative rockia komealla ja yhtenäisellä äänimaisemalla varustettuna. Tämän tyylilajin parina toimiikin sitten black metal ja yhdistelmä on hienoa kuunneltavaa. Musiikista tulee jonkin verran mieleen sekoitus Ulverin uudempaa ja vanhempaa tunnelmaa, unohtaen kuitenkin elektroninen puoli. Katatonia tulee mieleen myös.

Levyllä on 6 kappaletta joista neljäs raita "Abysses" on jonkinlainen levyn jakava ambienthumina, sekä intro "Solar Song":lle. Solar Song on oikeastaan instrumentaali vaikka siinä onkin vokaalit. Sanoja ei taida olla - ainakaan kuullakseni. Muuten levyn biisit on ranskaksi laulettu&öristy, joten en osaa sanoa että mistä oikein tarinoidaan, muuten kuin että kuu taitaa olla yksi pääaiheista. levyn ensimmäiset 3 raitaa ovat täydellisen soljuva kokonaisuus. Kauniita melodioita, voimakasta kitarointia, laulua sekä synkempää black metallia aina välillä muistuttamassa ettei tässä kuitenkaan kuunnella mitään Enyaa. Kappaleet ovat kaikki pitkiä, lähes kymmenminuuttisia. Väliosa "Abysses" katkaisee levyn kahtia ja loput kaksi kappaletta onkin sitten enää pelkkää herkistelyä. Vaikka sekin on hyvin toteutettu, olisin kaivannut vielä jotain räväkkää loppuun. Joka tapauksessa Écailles de Lune on hyvin monipuolinen levy ja minusta se onnistuu tarjoamaan jotain uutta metallimaailmalle - mikä on jo jonkinmoinen saavutus nykyään. Soundipuoli on enemmän kuin kunnossa. Ääni on kristallinkirkasta ja myös luonnollisen dynaamista.

Pisteet Levylle: 9/10

Musiikki: 9/10
Tuotanto: 10/10

Kappalelista:

1. Écailles de Lune - Part 1
2. Écailles de Lune - Part 2
3. Percées de lumière
4. Abysses
5. Solar Song
6. Sur L'Océan Couleur De Fer

Kokonaiskesto: 41:39