Tietsikalle kaverit - Genelec 6010A

Made in Finland - Maamme propagandakoneisto on onnistunut tehtävässään, uskotellessa, että kaikki Suomessa valmistettu on maailman parasta. No, vaikkei tuo nyt ihan paikkaansa kaikessa pitäisikään, niin monessa asiassa se kuitenkin vielä pätee.

Genelec on vuonna 1978 perustettu, Iisalmessa sijaitseva, äänentoistoon erikoistunut yritys, minkä erikoisalaa on ammattimainen äänentoisto ja studiokaiuttimien kehittäminen. Firman kaiuttimia ja tekniikkaa löytyykin useista maailman studioista ym. ammattilaisten käsistä, mutta nykyään Genelec on levinnyt myös nopeasti kotihifin puolelle, yksinkertaisesti korkean laatunsa myötä. Kaiuttimet ovat lähes poikkeuksetta aktiivikaiuttimia, eli niissä on sisäänrakennetut vahvistimet räätälöityinä juuri niihin käytetyille elementeille.
Koska Genelecin kaiuttimet ovat kuitenkin työkaluja ensisijaisesti, niin niiden taajuusvaste on pyritty saamaan mahdollisimman tasaiseksi, ettei mikään taajuus korostuisi, tai olisi päinvastoin vaimeampi. Toisin sanoen tarkkuus on erittäin korkeaa, sillä äänitteen kaikki äänet ovat helpommin kuultavissa. Jos on ikänsä kuunnellut halpis-tietokonekaiuttimia, missä on ylikorostetut diskantit ja basso-osasto, saattaa Genelec alkuun kuulostaa lattealtakin, mutta ääneen totuttuaan alkaa arvostamaan sitä informaation määrää ja luonnollista ääntä mitä kaiuttimet toistaa. Toki akustiikka on tässä myös tärkeä pointti, mutta studioissa se usein on jo kohdillaan. Näin ei useinkaan ole kotioloissa, mutta Genelecin kaiuttimet on kyllä suunniteltu toimimaan myös akustisesti hankalimmissakin paikoissa loppuun hiotun muotoilunsa ansiosta.

"Genelec valmistaa studiotarkkailukaiuttimia ja on kansainvälisesti johtavassa asemassa tällä erikoistuneella sektorilla . Se on tulosta tiukasta sitoutumisesta tieteellisiin suunnitteluperiaatteisiin sekä tutkimus- että kehitystyössä. Ammattilaisten keskuudessa saatua kokemusta ja tietotaitoa hyödynnetään myös kotikäyttöön suunnatuissa malleissa, joiden suunnitteluperiaatteet noudattavat samaa tinkimätöntä laatua."

Miniläppäriin piti saada siis kaiuttimet ja mielellään hyvät sellaiset. Olen jo jonkin aikaa kuolannut tämän Genelecin pienimmän, ja kukkaroystävällisimmän mallin perään. Parin saa uutena nykypäivänä jo alle neljän sadan.
6010A on vain n. 20cm korkea ja puolitoistakiloinen näyte suomalaisesta ammattitaidosta. Mainitsinko jo, kuinka ylpeä olen kaiuttimien suomalaisuudesta..?
Ohjeita vähän aikaa tiirailtuani ja laitettuani tarvittavat asetukset kuntoon, niin kuuntelu alkakoon. Lähteenä Spotifyn ehtymätön varasto ja ensimmäiseksi tulille klassinen musiikki. Ensimmäinen ajatus on, että kyllä on selkeää. Soittimista saa helposti selvän ja stereokuva on tarkka ja jopa hieman kolmiulotteinen. Dynamiikkaa tuntuu löytyvän uskomattoman paljon näin pienistä pöntöistä. Tehoa riittää kyllä työpöytäkäyttöön. Bassontoisto ei luonnollisesti ulotu kovin alas, 2,5 dB:n heitolla 74 Hz:iin, mutta tarvittavaa voimaa siitä silti tuntuu löytyvän. Esimerkiksi jazzin kontrabasso toistuu mehevästi. Tarvittaessa (toisin sanoen - kun on varaa..) kaiuttimien jatkoksi on kuitenkin saatavana 6010A:lle räätälöity subwoofer (5040A), mikä toistaa mukavasti 35 Hz:iin asti. Näin saadaan jo musiikille melko riittävä taajuusvaste katettua.

6010A:ssa on tehoa 12W bassolle ja 12W diskantille. Saattaa kuulostaa vähältä, mutta kun Watit on oikeita (ei hattiwatteja, kuten kotiteatteripakettien "1000Wattia" ;), niin ääntä lähtee kyllä ihan tarpeeksi. Kaiuttimissa on takana pieni äänentason säätöruuvi, mutta systeemin yhteiseen äänentason säätöön tarvitaan joko erillinen esivahvistin, tai sitten 5040A:n hankkimalla mukana tulee koko systeemin äänenvoimakkuuden säädin. Toki tietsikallakin saa äänenvoimakkuutta säädettyä, mutta kannattaa varoa jättämästä ääniä täysille koneesta... Subbariin saa kiinni 5kpl 6010A:ta, joten pienen kotiteatterin perustaminen näillä on mahdollista.

Olen kuunnellut Genelecejä nyt noin viikon ja voin sanoa, että olen ollut tyytyväinen. Miniläppärin kanssa oikein oiva yhdistelmä, ja 5040A:n hommaaminenkin on jo käynyt mielessä. Mutta entäs varsinainen musiikin kuuntelu?
Kyllähän näillä kuuntelee, mutta kyllä se varsinainen kuuntelu tapahtuu edelleen olohuoneen Naim/Neat-setillä. Mutta, tietokoneen äänen ja median toistamiseksi nämä tulikin taloon ja sellaisina aivan lyömättömät ovatkin. Iso plussa on pieni koko, joten mukana raahaaminenkin on tarpeeksi helppoa. Hinta parille uutena pyörii tällä hetkellä n. 400€ nurkilla. 5040A hinta myös n. 400€. Eli rahaa saa kyllä palamaan, mutta Genelec on kyllä sen arvoinenkin. Hyvä ääni ei vanhene, kuten joku on joskus sanonut.

+ Erittäin hyvä äänenlaatu
+ Sopivan pienet - helppo ottaa mukaan
+ Asetukset eri sijoituksille
- Hintavahkot
- Vaatii seuraksi 5040A-subwooferin, jolloin setti vielä hintavampi
- Ei mukana erillistä äänentasonsäädintä setille

The Devil's Orchard (Opeth)

Huomasin ilokseni, että Spotifystä löytyi yksi kappale Opethin ensi kuun 20. päivänä julkaistavalta levyltä. The Devil's Orchard on raidan nimi ja se tarkoittaa paholaisen hedelmätarhaa. Åkerfeldtin ruotsinkielinen radio-ohjelma, missä hän soittaa vain 70-luvun progea, on ollut kuin myrskyvaroitus hänen bändinsä tulevasta levystä. The Devil's Orchard onkin täyttä 70's progerokkia - Opethmaisin maustein tietenkin, muttei kuitenkaan muristen. Huhuja on liikkunutkin, että uusi levy olisi kokonaan puhtailla vokaaleilla tehty, mikä ei tosin yhtyeelle olisi edes eka kerta (Damnation - 2003). Minulle ei tuolla seikalla sen suuremmin ole väliä, kunhan Opeth vain tekee musiikkiaan täydestä sielusta ja uusia asioita rohkeasti kokeilemalla. Itse olen uudesta levystä aivan älyttömän innoissani, eikä oikeasti meinaisi pysyä nahoissaan.

Kuuntele The Devil's Orchard vaikka täältä tai sitten Spotifystä.

Neat Motive 2

Tuli (taas) päiviteltyä musalaitteistoa. Tällä kertaa siirryin suoraan lattiakaiuttimien ihmeelliseen maailmaan - tosin pehmeällä mahalaskulla. Tanskalainen pieni, mutta pippurinen vaihtui englantilaiseen 'pieneen jättiläiseen'. Tämä sama lause saattaisi jonkin perverssin mielessä kääntyä tarkoittamaan naisvalintaakin, mutta siihen minä en mene.

Olen pyrkinyt jostain kumman syystä (?) pyrkimään all-british-hifiin ja nyt ollaan jo aika lähellä - vain kaiuttimien kaapelit on svenskit. Brittiläinen hifi luo minulle mielikuvan hienostuneesta äänestä, mikä kuitenkin on valmis vetämään päin näkö tarvittaessa, ja melko kovaakin.

juuri tuon kuvaillun kaltaiset kajauttimet mielestäni Neat Motive 2:set ovat. Kaiuttimet ovat perinteiset 2-tie lattiakajarit, vaikkakin aika ympäristöön sulautuvalla ulkonäöllä. Kuorma on helppo 8ohmia ja herkkyys helpohkosti ajettavat. Omassa Naimissani on 50W per kanava ja hyvin toimii. Refleksiputki sijaitsee kaiuttimen pohjassa. korkeuskin on reilusti alle metrin. Neat sanoo suunnittelevansa kaiuttimensa musiikin ehdoilla ja suurella kuuntelutyöllä, antaen täten ehkä hieman vähemmän painoarvoa tietokoneella tehtävälle matemaattisen laskennalliselle suunnittelutyölle. Valmistaja sanoo myös käyttävänsä Naimin elektroniikkaa vahvasti apuvälineenä kaiuttimien suunnittelussa, mikä oli minulle jo se yksi hyvin vahva syy hankkia nämä.

Dynaudiot ovat oikein hyvät kaiuttimet, mutta edistys oli silti huomattava Neattiin siirryttyä. Kaiuttimien tuottamat äänet eroavat oikeastaan aika paljonkin toisistaan. Dynaudiot ovat aika "hyökkäävät" ääneltään ja suhuässiä saattaa ilmetä, vaikkakin sähkökitarapainoitteinen rock taas toistuu noilla aika munakkaasti. Neateissa on selvästi tasaisempi taajuusvaste, mikä toistaa musiikin rauhallisemmin ja luonnollisemmin - lisäämättä siihen hirveästi mitään omaa väriä. Kaiuttimet toistavat jo melko matalalta musiikkia, 35Hz, eikä diskanteissakaan valittamista ole. Esim. Poisonblackin uusimman 'Drive'-levyn ekan raidan alku-vinkuna on aika korvia vihlovaa Neateilla, eli korkealle mennään. Speksien mukaan jopa 35 kHz:iin, vaikka ihminen kuuleekin keskimääräisesti vain 20 kHz:iin.

Kaiuttimissa on valmius tuplajohdotukseen korkeille ja matalille taajuuksille erikseen, jos sellaiseen kytkentään on mahdollisuus. Minulla kaitutinterminaalit on kuitenkin yhdistetty toisiinsa "sillalla".

Tärkeintä ei kuitenkaan (edelleenkään) ole se, minkä "sävyistä" tai "väristä" ääntä kaiutin toistaa, vaan siitä pelkästä tunteesta, minkä kaiuttimesta ulostuleva musiikki sinussa saa aikaan. Dynaudio onnistui olemaan innostava, kuten onnistuu myös Neatkin - eri tavalla vain. Naimilla vahvistettu musiikki tulee Neateista ulos erittäin potkivana (rytmikkäänä), sävykkään bassorikkaana, lauluissa erittäin selkeästi, kirkkaan heleästi, mutta silti loppuen lopuksi melko neutraalin luonnollisesti. Nykyinen loudness-sukupolvi pitäisi näitä todennäköisesti tylsinä kaiuttimina, kun ne toistaa keskiääniäkin... Bassoa on kuitenkin enemmän kuin riittävästi ja mikä parasta, se on tarkkaa ja nopeaa, eli ne sinun rakkaat tuplabasari-tappolevytkin saavat taas ihan uuden ilmeen >:). Koska bassoa riittää, niin huonolla akustiikalla se saattaa olla jopa hieman liiallista joihinkin ympäristöihin, kuten joihinkin kerrostalobunkkereihin...

Omaksi referenssilevyksi on kuitenkin kaikista "tappolevyistä" huolimatta aika lailla muodostunut Veskun 'Eino Leino I'. Tämä levy on hyvin tunteita herättävä sanoituksiltaan ja tulkinnaltaan, monta eri soitinta sisältävä ja vokaaliosuutta muusta miksauksesta hieman korostava - mikä on aika luontevaa, sillä runojahan nämä kaikki laulut alunperin onkin. Levyä kuunnellessa usein koitankin tarkkailla vain yleistä tunnelmaa ja yritän keskittyä pelkkään musiikkiin sulkien kaiken muun turhan mielestä pois. Tällä levyllä se on osoittautunut minulle helpoimmaksi. Neateilla kokemus oli taas astetta eläväisempi ja yhdellä x 3 sanalla arvioiden: Pidin, ja kovasti.

Iski pienoinen "kriisi" tuossa vähän aikaa sitten, kun tämä kerrostalon betonibunkkeri korostaa bassoja n. 50Hz:n taajuudelta välillä hyvinkin rasittavasti ja olin jo vähän aikaa valmis lopettamaan koko harrastuksen & myymään kaikki laitteet veks, mutta onneksi järki voitti :). Pientä säätöä kuuntelupaikan sijainnissa, niin ongelmaa saa jo huomattavasti korjattua. Takaseinästä kun heijastuu voimakkaimmin basso kuunteluspottiin, niin jos alkaa korostumaan, niin hieman siirtymistä eteenpäin (bassoa karkuun..), niin pystyy taas kuuntelemaan. Tämäkin ongelma on lähinnä poppisbiiseillä, mitä en pahemmin edes kuuntele, ja joillain tuplabasarilevyillä. Tämä nyt vaan on tällaiselle pikkutarkalle persoonalle vaikea asia niellä, kun tietää ettei tässä kämpässä tule ikinä pääsemään siihen äänentoiston tasolle, mihin pyrin.

Kuitenkin Neatteihin vielä palatakseni, ne on mukavan eläväiset ja neutraalit toistimet. Naimien kanssa paritettuna vielä, niin rytmiä ainakin alkaa irtoamaan jo ihan kohtuullisesti. Kauniit ja sirot lattiakaiuttimet, mitkä vaimosi/vaimokkeesi/tyttöystäväsi hyväksyy mukisematta ja vielä hifistin kultakorvia miellyttävät..! Ovh. näillä Suomessa pyörii n. 1400€/pari nurkilla tällä hetkellä.

Opethilta uutta levyä tulossa + bonus

Mikael Åkerfeldtin luotsaamalta Opethilta on taas odotettavissa uusi levy 'Heritage', mikä tullaan julkaisemaan myöhemmin syksyllä levy-yhtiö Roadrunner Recordsin kautta. Levyn kannesta tulee ainakin selväksi, että progeilu jatkuu vahvasti ja ehkä on odotettavissa jotain Deep Purplemaistakin lähestymistä musiikkiin, sillä nuo roikkuvat päät tuo minulle ainakin mieleen heti parikin Purplen lättyä.

Bonukseksi vielä (ruotsin kielen taitoisille) täältä voi kuunnella Åkerfeldtin juontamaa radioshowta, missä hän soittaa omia suosikkilevyjään (70-luvun progea enimmäkseen) ja höpisee mukavia. Yksi ohjelma kestää n. tunnin ja niitä on jopa 10 tulossa!

Välikaapeleiden testausta

Tapahtui sellainen käänne, että Naim CD-soittimen DIN-liitännän oikea kanava lakkasi yhtäkkiä toimimasta
(kosketushäiriö laitteen liittimessä luultavasti..) ja olin pakotettu käyttämään soittimen RCA-ulostuloa. Toki aion laitteen korjata, mutta se maksaa aikaa ja vaivaa tällä hetkellä liikaa (korjaamo Helsingissä ym.), ja nyt olisi sitten sauma siihen kuuluisaan "kaapeleiden erojen kuunteluunkin".
Absoluuttisen hörhöltä kuulostava homma, mihin en itsekään aivan uskonut. Kävin paikallisessa hifikaupassa (suurkiitos Hifimestalle!) hakemassa lainaan 3 kpl hieman eri hintaluokan RCA-kaapeleita:

-Chord Cobra Plus 1,0m (n. 70€),
-Chord Chameleon Plus (Vee) 0,5m (n. 130€)
-Van Den Hul D-102 III Hybrid 0,6m (n. 150€)

Chordit ovat Englantilaista käsialaa ja Van Den Hulit taas Hollantilaiset. Aiemmin olin lukenut netistä kyseisistä kaapeleista lähinnä kehuvia kommentteja & arvosteluja, joten aika tasainen kilpa varmaan olisi tulossa.

Chord Cobra Plus

Chord Chameleon Plus (Vee)

Van Den Hul D-102 III Hybrid (photo © http://hifi4sale.fullboards.com)

Hieman aikaa paketteja nyplätessä ja näplätessä, sekä mainospuheita luettuani otin kaapelit laatikoista karvaisiin kätösiini (vaikkei edes ole..), laitteiden väliin kiinni ja aloin kuunnella musiikkia niiden kautta vuorotellen.
Testimusana käytin JS Bachin Orchestral Suites 1-4:ää sekä Opethin hieman rauhallisempaa tuotantoa Damnation:a.

Klassinen musa, ja vielä hieman useammalle soittimelle sävelletty, toimii erittäin hyvänä testilevynä kun haluaa testata erottelukykyä, soittimien suhdetta toisiinsa, syvyysvaikutelmaa, soitinväriä ja yleisesti luonnonmukaisuutta.
Opethin hienosti miksatulla Damnationilla taas kuullaan paljon akustista kitaraa, monimuotoista rumputyöskentelyä (varsinkin lautaset), tunteikasta laulua, sävykästä sähköbassoa, sähkökitaraa säröllä & ilman + paljon muuta. Tällä levyllä saa siis aika hyvän käsityksen jo, miten testattava toimii rokilla.

Eroja alkoi kuulla jo helposti ja nopeasti, ja tietenkin kalliimmat Van Den hulit kuulosti parhaimmilta ja halvimmat taasen huonoimmilta. Vai olisiko sittenkään näin?
Ennakkoasetelmat ja mielikuvat vaikuttavat todella, ellei jopa erittäin paljon, eikä tällaiseen testailuun ole paljon luottamista.
Sokkotesti se on mikä kannattaa.

Jaloissa pyörivä vaimoke hyötykäyttöön ja kaapeleita salaa vaihtelemaan ja avot - asetelma on valmis. Nyt ei enää eroja löytynytkään niin helposti ja pitikin keskittyä vain ja ainoastaan musiikkiin, sekä yrittää selvittää millaisia tuntemuksia se herättää eri kaapeleiden välillä.
Testeissä osoittautui yksi kaapeli selvästi heikommaksi kuin muut. Kyseisen kaapelin läpi kuunnellessa ääni oli jotenkin verhoutunut ja tukkoinen.
Sitten oli nämä kaksi aika tasavertaista kilpailijaa, mistä toinen vei selvän voiton kuitenkin haastavammalla klassisella materiaalilla. Voittajakaapelin ääni oli kaikkista erottelukykyisin, dynaaminen, kirkas, hyvän syvyysvaikutelman omaava ja muutenkin "oikealta" kuulostava. Kaapeleiden lopullinen järjestys muotoitui seuraavanlaiseksi:

1. Chord Chameleon Plus
2. Chord Cobra Plus
3. Van Den Hul D-102 III Hybrid

Mitä ihmettä..? Kallein ei välttämättä aina olekaan se paras vaihtoehto. Ainakaan tässä tapauksessa. Tämä oli kyllä ihan hauska testata ihan omin korvin välikaapeleita ja todeta, että niissä todella on eroja, eikä ne (tiettyyn pisteeseen asti) ole mitään kusetusta. Paras välikaapeli mielestäni on sellainen, mikä ei muokkaa ääntä mihinkään suuntaan, vaan toistaa sen juuri sellaisena kuin se lähteestä tuleekin, eli mahdollisimman neutraali. Eli tässä tapauksessa hain sitä iskevää ja selkeää Naim-soundia ja sellaista mielestäni sain.

Kävin ostamassa Chameleonin pois (hienoisella alennuksella tietty;), vaikka Cobrakin oli erittäin pätevä hintaisekseen, mutta halusin saman soundin kuin sokkokuuntelussa parhaimmaksi totesin, vaikka se sitten vähän enemmän lompakossa tuntuikin.

Naim

Tuossa aikaisemmin vähän uhosinkin jo, että olisinko minä mahdollisesti Naim-mies. No nyt päätin ottaa siitä selvän ja hommasin kyseisen lafkan vermeet.
Naim Audio on siis englantilainen pitkän linjan perinteikäs hifi-elektroniikan valmistaja. Heidän laitteissaan kompromisseja musiikin kustannuksella ei juurikaan tavata. Laitteet ovat siis hyvin pelkistettyjä ja mitään ylimääräistä turhaa ei ole lisätty signaalitien tukkeeksi. Samalla laitteen pelkistetty musta-laatikkomainen ulkomuoto ja vihreällä taustavalolla hehkuva tyylikäs logo keskellä konetta viehättää helposti silmää ja ehkäpä puolisonkin silmää, joten ajoittain vaikea WAF-ilmiökin saatetaan voittaa tässä ;).
Se, että tavallinen kuluttaja tuskin on ikinä kuullutkaan Naim-merkistä, johtuu merkin hintatasosta, mikä ylittää varmasti monen käsityksen musavermeiden "hyväksytystä" hintatasosta. Kuitenkin jos oikeasti tykkäät kuunnella musiikkia enemmänkin ja haluat saada siitä enemmän/kaikki irti, ei esim. 1000-2000e (noin aluksi) vaikka vuodessa nyt niin paha sijoitus ole, jos rupeat vaikka laskeskelemaan tunteja vuodessa kuinka paljon tulee kuunneltua. Itse kuuntelen varmaan n. 4h vähintään musiikkia päivässä, että siitä sitten laskemaan tuntihintaa...

Itse hommasin Naimin 'entry levelin', vaikkei sanan varsinaisessa merkityksessä, integroidun stereovahvistimen Naim Nait 5i (5i-2) ja cd-soittimen Naim CD5i. Hyväkuntoisina käytettyinä molemmat. Kyllä, nämä ovat erittäin haluttua tavaraa käytettyjen laitteiden toreilla (vaikkakin harvinaisia), sillä hintataso on huomattavasti uutta huokeampi, mutta silti vakiintunut. Eli jos haluan päästä näistä eroon, saan aika satavarmasti omani takaisin. Useimmissa tapauksissa näistä halutaan päästä eroon vain siinä tapauksessa, kun halutaan kiivetä taas yksi askel ylemmäs Naim-portaassa ja myydän vanhat pois jaloista. Ainahan jonkun on myös aivan pakko saada se uusin uusi verme itselleen heti.
Sanotaan nyt vielä, että Naim huoltaa edelleen vaikka ensimmäisen ikinä tehdyn laitteensa, millaista ei enää hirveästi markkinoilla nähdä. Maine on siis heille kaikki kaikessa, mikä onkin pienen hifimerkin elinehto.

Naimin laitteiden synergiat toimivat yleisesti tiedettäen parhaiten keskenään, käyttäen vielä Naimin omia kaapeleita, kaiutinpiuhoja, ulkoisia virtalähteitä, sukkia, lippiksiä ym.. Mutta leikki kuitenkin sikseen. Esimerkiksi CD-laite yhdistetään vahvistimeen Naimin yhdellä (tukevalla) din-johdolla, jolloin molemmista laitteista tulee käytännössä yksi komponentti ja maadoitus tapahtuu vain cd-soittimessa. Toki ne voidaan yhdistää yleisemmin käytetyillä rca-johdoilla, mutta yhtä hyvään lopputulokseen ei tällöin päästä. Ohjeissa myös suositellaan vahvasti käyttämään Naimin omaa Naca5-kaiutinpiuhaa, että päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tämä toki saattaa kuulostaa hirveältä kotiinpäin vetämiseltä, mutta ympäri netin foorumeita selatessa ihmiset ovat lähes yhteen ääneen todenneet, että näin se vain on. Helpottaahan se kuluttajaakin, kun ei tarvitse miettiä, mitä piuhaa sitä nyt tarvitsisi hankkia. Piuha maksaa 15e/m, eli ei siinä nyt onneksi hirveästi köyhtymään pääse.
Jottei kuitenkaan harrastaminen loppuisi kuin seinään, kaiuttimet on itse löydettävä, vaikka toki suosituksia aina löytää.

Itselläni on siis vieläkin tanskalaisen Dynaudion 2000-luvun alkupuolelta olevat Audience 42 - kajarit, mitkä näyttää ulkoapäin säälittäviltä pikkupihisijöiltä, mutta kun aletaan syöttää musiikkia kaapeleita pitkin pöntöille, niin takaan, että ainakin hämmästyt ja mietit, että mitä juuri tapahtui. Ja vielä varmemmin, jos sitä musiikkia syötetään Naimien kautta: sillä juuri näin minullekin kävi. Luulin jo tuntevani Dynaudiot, mutta ehei, nythän ne vasta henkiin heräsi.
Kaiuttimet on suht' vaikea kuorma vahvistimelle (8ohm) ja Naitin nimellisteho on "vain" 50W per kanava. Silti volume-potikka asennossa klo 10:00 on jo "kovaa" monen mielestä. Kerrostaloympäristössä en yli 11:00 viitsi enää edes mennä (ilman häätöpelkoa). Edellisen Pioneerin "100W per kanava" taisivatkin osoittautua suurimmilta osin hattivateiksi.

CD 5i on pelkistetyn näköinen, eikä etupaneelista löydy kuin 4 nappulaa. Play, stop, next ja prev. Toki kaukosäätimestä löytyy sitten lisää. CD-soitinta ja vahvistinta ohjataan samasta kaukosta. Ulospäin sivulle avautuva jykevä levykelkka avataan ihan itse karvaisilla kätösillä. Magneettinen "klamppi" poistetaan, laitetaan levy paikalleen ja "klamppi" pistetään takaisin. "Klamppi" pitää levyn tukevasti paikallaan toiston aikana, sekä hiljentää melua. Ainoa vaikeus on välillä muistaa laittaa se takaisin levyä vaihdettaessa...
Digitaalinen näyttö on, kuten Naimit on, pelkistetty. Siitä näkyy kerralla vain raitanumero, tai vaihtoehtoisesti kuluva kestoaika tai kokonaan pimeänä. Takana on vain DIN-johdon ja rca-piuhojen ulostulot (sekä virtajohdon paikka luonnollisesti).
Virta kytketään myös takaa manuaalisesti keinuvivulla, eikä kaukosäätimellä pysty laitetta sulkemaan. Tämä ei suinkaan ole mikään suunnitteluvirhe. Naimit on tarkoitus pitää aina päällä, sillä äänentoisto on parhaimmillaan laitteen komponenttien ollessa lämpimiä. Tämä on ihan ohjeissa kerrottu seikka. Virrankulutus on kuitenkin niin pientä, ettei sähkölasku tämän takia juuri kasva. Käyttöliittymä on ihan kätevä pienen tottumisen jälkeen, eikä valitettavaa juurikaan ole.

Nait 5i :ssä on 5:lle eri lähteelle kytkentämahdollisuus. 4 sisääntuloa löytyy takaa, mille on myös omat valintanappulansa. Tässä päivitetyssä i -versiossa aiempaan i - versioon nähden on myös edessä pieni huomaamaton 3,5mm reikä mp3-soitinta varten, mikä kytkeytyy päälle automaattisesti siihen jotain kytkettäessä. i --> i tehdyt päivitykset on luonnollisesti eniten kuorten sisällä tapahtuvaa. Äänentasoa voi säätää joko käsin laitteesta, tai kaukosäätimestä erittäin hienovaraisesti/suurellakin askeleella. Yöllä varsinkin arvostaa hienovaraista kaukosäätöä. Mitään basso/treble-säätöjä ei ole, sillä ääni on säädetty jo valmiiksi kohdilleen.

No millainen se ääni Naimissa sitten oikein on?? -Koukuttava, voisi olla aika hyvä vastaus tuohon kysymykseen.
Hifissähän perimmillään haetaan luonnonmukaisuutta toistoon, eli toisinsanoen live-meininkiä. Jos ikinä olet live-musiikkia kuullut, niin tiedät, että yksi musiikin suurimpia koukkuja on yksinkertaisesti sen rytmi ja rumpujen & minkä vaan soittimen iskeminen tahdissa, kuulijalle välittyen musiikin rytmin tunteminen rintakehässä miellyttävänä paineena ja tanssijalan vipattamisena & ilmakitarakäden heilumisena. Tunnetta.
Moni äänentoistovehje keskittyy vain äänensävyyn, mikä on toki tärkeä elementti myös, mutta ei yksinään tee musiikkia, niin kuin se live-esityksistä tunnetaan.
Toinen tärkeä ominaisuus musiikissa on soitinten suhde toisiinsa ja niiden kuuleminen yhdessä, mutta samaan aikaa erikseen. On hyvä erottaa soitinten äänet toisistaan, mutta jos mennään liian analyyttiselle tielle, unohdetaan taas se musiikki ja keskitytään yksittäisiin ääniin, vaikka musiikki on kokonaisuus.

Naim keskittyy äänentoistossa eniten juuri rytmiin, eli rummut äänitteillä todella herää henkiin, kuten myös bassolinjat. Dynaudiot on hyvin dynaamiset kaiuttimet, eli nämä menevät käsi kädessä täydellisesti. Toiseksi yksityiskohtia & erottelevuutta on juuri sen verran, että pystyt bongaamaan kaikki soittimet vaivatta, mutta pääkeskittyminen säilyy silti kokonaisuudessa.
Äänensävy on melko neutraali, eli soittimet kuulostavat itseltään.
Äänikuva on eteenpäintyöntyvä, eli ääni muodostuu kaiuttimien eteen huoneeseen ja laajasti sivuille.

On ollut taas pirun mukavaa kahlata levyhyllyä läpi ja kuunnella kaikkea mahdollista, saaden siitä irti paljon enemmän kuin ennen.
Muuten olen pirun tyytyväinen tämän hetkiseen tilaan, mutta hieman isommat Dynaudiot houkuttelisi vielä. Sen alimman rutistuksen kun vielä saisi basso-osastola irti, niin avot. Niin ja voisi ne Naimin kaiutinpiuhat vielä hommata ja kuulla se ero ihan itse, jos sellaista on. Tietenkin näin Spotify-aikana pitäisi vielä hommata erillinen laadukas DAC (digitaalinen ääni analogiseksi) hoitamaan ääni tietokoneelta vahvistimelle.

Olen astunut Naim-suohon, enkä oikeastaan edes tahdo pois sieltä, ainakaan ihan heti. Suosittelen kaikille musiikin ystäville tutustumista merkkiin.

Joe Bonamassa - Dust Bowl (2011)

Kuten varmasti monelle muullekin, Joe Bonamassa tuli minulle tutuksi Sam Brownin 'Stop!' - kipaleen mainiosta bluescoveroinnista. Mies on tämän hetken kuumimpia nimiä bluesin saralla ja kitara antautuu hänen sormissaan aivan totaalisen täysin. Hienoa soittamista, missä on imetty vaikutteita mm. Eric Johnsonilta (jonkin verrankin..) ja monelta muulta blueskitaroinnin taitajalta.
Aikaisemmat levyt ovat koostuneet sekoituksesta omia biisejä ja lainoja, kuten siis tuore Dust Bowl:kin. Omia kappaleita löytyy silti enemmän.
Olen siitä seikasta ilahtunut, että esim. Radio Rockilla on soitettu tätä uutukaista ja ehkä jotkut nuoremmatkin veikkoset saattavat löytää bluesin, vaikkakin sitten puolitietämättään.
Bonamassa soittaa myös rokimmassa Black Country Communionissa. Laulajana kyseisessä pumpussa entinen Deep Purple basisti & laulaja Glenn Hughes, kuka sattuu vierailemaan myös Dust Bowlissa raidalla 'Heartbreaker'.

Levy lähtee käyntiin jopa pienet kylmät väreet antavalla 'Slow Train'-kappaleen introlla, missä bändi matkii erittäin taitavasti vanhan höyryjunan hidasta käyntiin lähtemistä - ja näin myös kappale lähtee käyntiin. Levyllä on musiikillisena teemana levyn kannen mukainen karu aavikkoinen maisema ja villin lännen tapa tai tule tapetuksi - meininki. Toisin sanoen asennetta on ehkä hitusen enemmän kuin parissa edellisessä, hieman löysähkön kokonaisuuden omaavassa pitkäsoitossa. Tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan levy on rautaa alusta loppuun.

Musiikki pysyy pitkälti perinteikkäässä bluesin poljennossa, vaikka Bonamassa tuo tyyliin kyllä oman kosketuksensa. Laulajana ehkä hieman ristiriitainen, mielipiteitä jakava, mutta menettelee. Valkoinen poju New Yorkista :), mutta sehän ei hidasta menoa, päinvastoin vain lisää kaasua. Kappaleita on turha alkaa tässä erittelemään, sillä vähänkään blues rockia kuunnellut tietää kyllä mitä tuleman pitää. Vierailijat piristävät mukavasti levyä ja varsinkin John Hiatt vokaaleissa ja kitaroiva Vince Gill kolmosraidassa 'Tennessee Plates', mistä ei meininki lopu kesken edes kappaleen päätyttyä.
Hienot hitarit löytyy myös (tietenkin), missä kuullaan taas tarkemmin Bonamassan samalla aikaa hyvin teknistä, mutta silti tunteikasta soittoa.
Levyllä ei heikkoa lenkkiä juuri löydy ja onkin lähes kympin arvoinen suoritus. Bonamassan lauluääni vaan ei kuitenkaan ihan täysin vielä kanna ja kuulostaa välillä vähän liiankin puhtoiselta. Antaisi vaan mennä täysillä... Tuotanto on luonnollisesti huippuluokkaa.

Pisteet:


Musiikki 9/10

Tuotanto 9/10